Millaista tietoa Itä-Afrikasta välittyy nykyisin suomalaisista kirjoista? Otin asiasta selvää lukemalla kolme uudehkoa kirjaa. Kiinnitin erityishuomiota siihen, millaisia kokemuksia kirjoittajat ovat saaneet sieltä sairaanhoidosta.
Muistelmateoksessaan Safaritarinoita (2023) Olli Marttila ei ole tyytyväinen Tansanian sairaanhoitoon. Monet safareilla työskennelleet, jotka 1990-luvulla olivat häntä paljon nuorempia ja vetreämpiä miehiä, ovat kuolleet liian varhain. Ystävänsä Kizon haudalla hän on turhautunut, sillä paraskaan saatavissa oleva hoito maassa ei ole läheskään länsimaista tasoa. Lisäksi seitsemänkymppinen Marttila muistelee järjestämiensä turistimatkojen kohokohtia ja kritisoi paikallisten ihmisten epäluotettavuutta.

Kati Kemppainen kirjoittaa kirjassaan Auringon varjot (2006), että Afrikassa eurooppalaiset vanhenevat aikaisin. Monet asuvat alueilla, joissa kärsitään vaikeista malarioista, vatsataudeista ja ihotulehduksista. Näkyy päälle, jos elämä on pelkkää sairaudesta toiseen kulkemista. Kuuma ja kostea ilmasto kuluttaa, varsinkin jos ei saa nukkua kunnolla. Kemppainen on tyytyväinen, että hänen lähetystyöntekijäperheensä saa asua mukavassa viileydessä Iringan ylänkökaupungissa, missä suurin ongelma on se, että permanentin tekoon pystyvää parturi-kampaajaa ei ole. Hoidon taso ei Tansaniassa kelpaa, kun perhe lennätetään kahdeksi viikoksi Kenian Nairobiin saamaan tyttärelle hoitoa virtsatietulehdukseen.

Väkevä kuvaus malariakohtauksesta löytyy Riikka Palanderin romaanista Elefanttien aika (2023): ”Päässä humahtaa kuin valtava siipi iskisi kasvoihini...kipu vääntää lihaksiani kuin rättiä...oksennan voimakkain kouristuksin Jakan pidellessä hiuksiani.” Romaanin päähenkilö Kirsi on matkustanut Tansaniaan keräämään aineistoa antropologian opinnäytetyöhön, mutta myös ratkomaan ongelmiaan, sillä hän on onneton avioliitossaan ja äiti-suhteessaan.

Jaka on ollut Kirsin paikallisopas, kuten Robinson Crusoelle Perjantai, mutta suhde muuttuu miehen kantaessa hänet selässään kuin räsynuken malariaklinikalle. Kuten lugarokansan rituaalissa, missä isosisko kantaa naiseksi tulevaa tyttöä pois äitinsä luota. Parannuttuaan Kirsi on löytänyt itsensä, ratkaisut ongelmiinsa ja vihkisormus ei ole enää sormessa.

Itä-Afrikassa kuulee sanottavan ”nashukuru” sairaudesta tai muusta vastoinkäymisestä toivuttua. Arabian kielestä swahiliin lainattu verbi tarkoittaa kiitollisuutta ja tyytymistä omaan tilanteeseen, joten ehkä Kirsikin voisi kuiskata ”nashukuru”.